Hakkapeliitta lehden artikkeli elokuu 1944

Kolmen armottoman viikon rasitukset ovat syövyttäneet karut merkkinsä miesten kasvoihin. Kolme ankaraa viikkoa painaa taakkana heidän harteitaan. Hetki hetkeltä kasvaneena kivikuormana se uuvuttaa heidän olemustaan, ruumistaan.

Miehet ovat tavattoman väsyneitä. Kasvoiltaan he ovat nokisia ja parroittuneita. Hikikarpalot kiiltelevät heidän otsallaan. On sietämätön helle. He marssivat...

He marssivat kuivan maantien savenharmaassa, edestä ja takaa ohitse ajavien autojen nostattamassa pölypilvessä. Harmaana pölyliemenä valuu hiki otsalta poskille.

Miehet ovat väsyneitä. Ja kuitenkin heidän verkkaisen varmassa liikkeessään on jokin, ehkä vaikeasti keksittävä, mutta aivan varma piirre, joka puhuu taittumattomuudesta. Taakka on heidät taivuttanut, mutta se ei ole heitä taittanut.

En halua kuvailla enempää heidän vaivojaan, sillä joka ei ole niitä kokenut, ei voi niitä koskaan ymmärtää. Tahdon ylistää heidän sitkeyttään, heidän sisuaan. Miesten, jotka marssivat verkkaisin askelin, laihat reput selässään, kiväärit arkipäiväisesti olallaan sankassa pölypilvessä, ja joita vaivaa väsymys ja jano... Ylistän näitä miehiä, kaikkia heidän vertaisiaan.

Syvärin mutkasta länteen he kolmisen viikkoa sitten ottivat vastaan vihollisen tämän vaiheen aikaisen ensi iskun. He pitivät asemansa siihen saakka, kunnes saivat käskyn jättää ne.

He marssivat seuraillen teitä tai tarpoen soita ja metsiä. He asettuivat jälleen asemiin, tappelivat päälle ryntäävän vihollisen kanssa, viivyttivät sitä, kunnes heidän oli jälleen jatkettava määräysten mukaista vetäytymistä. He ylittivät silmänkantamattomat Aunuksen yksitoikkoiset aukeat satojen vihollisten maataistelukoneiden, pommittajien ja hävittäjien alati ahdistamina.

Moneen vuorokauteen heillä ei ollut tilaisuutta nukkua, tuskin edes ruokailla paikoillaan. Viteleenjoen varrella he olivat jälleen asemissa. Maahan pureutuneita he ottivat vastaan vihollisen raivokkaimmatkin ryntäykset, ja jo ennen sitä heistä monet olivat olleet mukana vastaiskussa. Vain todellinen etulinjan mies tietää, mitä on v a s t a i s k u.
Kolme vuorokautta he pitivät puoliaan Viteleenjoella. Tykistötuli ja ilmapommitus sekä maataistelukoneiden alinomaiset hyökkäykset olivat hirvittäviä. Keskityksistä ei tahtonut tulla koskaan loppua. Asemien vaiheilta läytyi tuskin neliömetriä maata, jota kranaatit eivät olisi silponeet. Kolmisen vuorokautta nämä miehet pitivät helvetillisen tulen alaisina asemia hallussaan, kunnes tuli käsky tyhjentää ne. He kestivät.

Oliko kulunut jo viikko? Ei voitu muistaa päivien lukua. Rajakontu, Manttila, Tulemajoki... Ne eivät olleet Vitelettä helpompia, päinvastoin. Sillä vihollinen ahdisti siellä heitä myäs panssarimuodostelmin.

Moni poistui heidän joukostaan, moni iäksi. Heidän rivinsä harvenivat. Mutta he kestivät.

Kolmen viikon lyijy suonissaan, kolmen viikon uurtavat vaot kasvoillaan pitkän parransängen alla näen heidän marssivan. Kolmen pitkän viikon taistelujen, vilussa tai teräsmyrskyssä valvottujen öiden, sateessa ja helteessä suoritettujen jalkamatkojen, - kaiken tämän jälkeen näen heissä yhä edelleen miehistä sitkeyttä, tahtoa ja sisua, jota vainolaisemme kaikkine sotakoneineen ja monenlaisine ylivoimineen ei ole pystynyt eikä pysty lannistamaan.  

Reino Rinteen kirjoitus Hakkapeliitta -lehdessä elokuussa 1944

© Copyright 2021 ReinoRinne.fi