Veikko Huovinen elelee Sotkamossa. Ei ole mies muuttanut Helsinkiin, josta yleensä muut kirjailijat onneansa etsivät. Saarijärven Marko Tapiokin hakeutui Helsinkiin, mutta on kuulemma palannut sieltä vajaan vuoden kokeilun jälkeen Porvoon puoleen.
Sotkamon Veikko Huovinen on ajatteleva, tekevä ja väkeväsanainen kirjailija. Laajahkon asteikon mies. Hän on pystynyt kirjoittamaan joka kerta uudenlaisen teoksen. Niitä kai on hänen tilillään jo kymmenkunta. Huovinen on rakennellut vain yhden Havukka-ahon ajattelijan, yhden Rauhanpiipun, yhden Lemmikkieläimen. Hänen juttukokoelmansakin ovat toisistaan poikkeavia: Hirri, Kuikka ja nyt tämän kaamoksen aikainen Lyhyet erikoiset (WSOY), joka on hauskanlaista luettavaa.
Veikko Huovisen tarinat eivät aina ole yhtä yksinkertaisesti tajuttavia kuin esimerkiksi pakinoitsija Aapelin, joka hiljattain muutti tästä elämänpiiristä jonnekin näkymättömään jättäen jälkeensä valmiin kokoelman uusia pakinoita. Kissa kissa kissa. Yksinkertaisen nerokas nimi. Aapeli oli minulle kaukainen henkilökohtainen tuttu, ei verisukulainen ainakaan tiettävästi. Vaikka kuka tietää: Isäni suku on Savosta, Aapeli eli Simo Puupponen oli täysiverinen savolainen. Tapasin hänet ensi kerran Aunuksen Karjalassa, viimeisen kerran Helsingin Ruskeasuolla. Mutta tämän tarinan ei pitänyt kietoutua Aapelin ympärille, vaan Veikko Huovisen. Häntäkin tunnen ihan henkilökohtaisesti.
Olen ollut hänen vieraanaan Sotkamossa yhdessä Kauko Kareen kanssa. Karekin on julkaissut kirjan tänä syksynä: Tähän on tultu. Siitä kirjasta ei paljon puhuta, mutta sitä kuulemma luetaan sitäkin enemmän. Helsingissä se johtaa syksyn kirjamarkkinoiden myyntitilastoa. Silla lailla. Kauko Kareen kanssa olemme tuttuja vuodelta 1945. Sen jälkeen tuttavuutta on vielä vähän verestetty. Harvoin olen kuitenkaan hänet tavannut Helsingissä, missä hän asuu, useimmin tapaamiset ovat tapahtuneet Kuusamon maaperällä: Rukalla, Jyrävällä ja niin edespäin. Hän käy täällä miltei joka talvi hiihtämässä.
Palatakseni jälleen Veikko Huovisen pariin totean, että nautin aivan erikoisesti muutamista hänen uusimmista oivalluksistaan, kuten 'Ylläkkä huoltokeskuksessa', jossa Huovinen panee halvalla, jos niin sopinee sanoa, eräitä ammattiveljiään, sellaisia nimittäin, jotka loputtomasti lappavat hyvin kaupaksi menevää tarinaa suomalaisten sotimisesta 1930-luvun lopulla ja 1940-luvin alkuvuosina. 'Paneelikeskustelu navetassa' avaa mukavan näkökulman nautojen ja siipikarjan ahtaanoloiseen maailmaan. Entäpä 'Kaunotar ja silli'! Siinä on sekä tragiikkaa että jännitystä. Joskus Huovinen heittäytyy salaperäiseksi, kirjoittaa kääntäin verrannollisesti, että tavallinen lukija saattaa kysellä: Mitä tämä on! Joka tapauksessa - Veikko Huovinen ei ole yksitoikkoinen eikä yksioikoinen.
Tyylinäytteeksi sopinevat kertomuksen alkulauseet: "Kun on kertojan homman valinnut, ei auta muuta kuin kertoa. Sellainen on elämän laki." Aivan joutavia juttuja Huovinen ei kerro. Aina niissä on jotakin itua. Myös iskevyyttä.
KOILLISSANOMAT 18.11.1967