Juhlasta juhlaan

Juhlasta aikaa on ollut viime päivien aika. Juhlia kolmena päivänä peräkkäin. Kun samalla on ollut hellettä kolmena päivänä peräkkäin, niin ymmärrettävästi alkaa hieman raukaista. Alkaa väsyttää. Ei jaksa oikein ajatella. Sitä paitsi: juhlapäivät eivät ole tavallisesti sanomalehtimiehelle mitään juhlallista lepopäivää. Juhlissa ja niiden jälkeen on tehtävä kiivaasti työtä. Muutoin juhlista ei näkyisi mitään lehdissä...

Ensimmäinen juhla oli kohdallani lauantaina. Se oli surujuhla. Läheisen sukulaiseni perheessä tuoni oli tempaissut äkkiarvaamatta yhden perheenjäsenen. Kysymyksessä oli veljeni perhe. Hän menetti puolison, hänen lapsensa menettivät äidin...

Mitä tahansa perhettä tällainen isku kohtaa, siinä on murhetta ja hämminkiä - surua, surua... Suruihin ja murheisiin liittyviä, mutta toisella tavalla kylläkin, olivat seuraavatkin juhlat. Sunnuntaina kokoonnuttiin Kuusamossa monituhantisena joukkona - olisiko meitä parhaimmillaan ollut kolmisentuhatta? - toteamaan sitä seikkaa, että monta vuotta hankkeen alaisena ja tekeilläkin ollut sankarivainajien muistomerkki on vihdoin valmis.

Hartain ja kaunein juhlallisuuksin tuo graniittinen veistetty patsas vihittiin tarkoitukseensa. Todettiin, että kuvanveistäjä Mauno Juvonen on patsaassa tavannut kuusamolaisen miehen olemuksen ja osannut ilmentää tämän seudun väestön henkeä ja asennetta elävällä tavalla, jollaista ei voida sanoa läheskään kaikista sankarimuistomerkeistä. Niissä on paljon myös ulkokohtaisia, kuvanomaisia tekeleitä, jossa kivi tai muu materiaali on jäänyt kuolleeksi eikä puhu. Kuusamon graniittipatsas puhuu sille, joka osaa ja haluaa sitä kuunnella...

Eilen olimme samanlaisessa tilaisuudessa Posion kirkonkylässä. Sinne oli pystytetty sankarihautausmaalle muistomerkki, graniittipatsas, jonka ylle laskettu verho yli tuhannen posiolaisen ja monien kutsuvieraiden läsnä ollessa poistettiin. Vaikuttavalta tämäkin patsas tuntui, mutta niin lyhyen aikaa minulla juhlan kestäessä oli tilaisuus sitä katsella, että aivan lopullista käsitystä ei uskalla vielä lausua. Mutta kunhan saan käydä useamman kerran katselemassa. Ehkä tässä siihen tilaisuuksia syntyy.

Hieman kesken posiolaisten juhlien jouduin lähtemään työpöydän äärelle. Olisin kyllä mielelläni ollut aivan iltaan asti, sillä posiolaisten miesten kanssa minä viime sodassa vaikeimmat ja hankalimmat vaiheet elin, jos myös mukavimmat, kun niitä seikkoja nyt kaukaisena juttuna muistelee. Ikävät muistothan yleensä häipyvät aikojen kuluessa, kauneimmat vain jäävät jäljelle.

Koillissanomat 1.7.1958 

© Copyright 2023 ReinoRinne.fi