Me pojat - isot ja pienet pojat - olemme nyt sen tilanteen kynnyksellä, jolloin meidän pitää tai tulisi pitää puhe äidille. Puhummehan me äidille - omalle äidillemme tai lastemme äidille tai molemmille - harva se päivä. Joka päivä. jolloin olemme kotona ja jolloin äiti myöskin on kotosalla. Koskapa hän ei olisi! Eihän hän juuri muualla olekaan kuin kotona.
Meistä tuntuu, että koti ei koti olisikaan, jos äiti viipyisi ja viihtyisi muualla tai jos hänen ehkä olisi pakko pysyä poissa kotoa... Voihan niinkin olla. äiti saattaa käydä työssä. Vaikka täällä maalla sellainen on harvinaista. Mutta hän saattaa joskus sairastua. Sairastummehan joskus mekin voimakkaat miehet - isät ja pojat.
Voimakkaat - niin, sellaisiahan me olemme. Riskejä ja voimakkaita. Mutta tuskin me sittenkään olemme yhtä sitkeitä ja kärsivällisiä kuin äiti, joka tavallisesti joka perheessä valvoo ja työskentelee pisimmän päivän. Hän ojentaa meille aamulla kahvikupposen, hän katsoo myöhään illalla, ettemme ole nukahtaneet peite huonosti päällämme. Hän meidät ruokkii ja vaatettaa. Hän laittaa kaiken. Laittaa, niin. Ja siinä sitä työtä ja hommaa ja vastuuta on - tuossa laittamisessa.
Mutta vaikka äiti niin uurastaa, huolehtii ja valvoo puolestamme, vaikka hän on kerta kaikkiaan kuin olemassa meitä varten eikä juuri ollenkaan itsensä tähden, vaikka niin on ja vaikka me sen tiedämme vallan hyvin, niin - niin harvoin me pojat puhumme siitä. Harvoin me sitä kunnolla muistammekaan. Meistä kun tavallisesti tuntuu siltä, että sitähän varten äiti on olemassa, että hän tietää kaiken, mikä meidän olisi tiedettävä, mutta mitä me emme tiedä ja että hän tekee kaiken, mikä meidän olisi tehtävä, mutta mitä emme tule tehneeksi...
Sellaisia huonoja ja huolimattomia me isät ja pojat olemme. Häpeämme hieman, kun sen tässä toukokuun toisen sunnuntain läheisyydessä muistamme. Häpeämme tosiaan tai ainakin tulemme jotenkin hämillemme ja ajattelemme että millä tavatta parhaiten osoittaisimme huomaavaisuuttamme ja kiittäisimme sinua siitä vuodesta, joka on vierähtänyt aivan arkisesti viime vuoden toukokuun toisesta sunnuntaista.
Me pojat - isommat ja pienemmät yhdessä - hankimme sinulle kauniin kukan ja adressin, ehkäpä kirjoitamme pienen runon kukkakimppuun sidottavaan korttiin tai adressin puhtaalle lehdelle...
Joka tapauksessa me ihan varmasti irrotamme myös syvältä sydämestämme pienen kukkasen antaaksemme sen sinulle äitienpäivänä, sen heleässä aamussa - toivottavasti tosiaan aurinkoisen kirkkaassa aamussa, jolloin sinun suinkaan ei tarvitse olla ensimmäisenä jakeilla.
Koillissanomat 10.5.1958
REPORTAASI KOILLISSANOMISSA 10.5.1958
Kelirikko maalla ja jäällä Rovaniementie on nyt kolmena pätkänä
(KS) Postivaunuvanhus natisee liitoksissaan. Moottori ulvoo ja kuljettajalla on todella hikinen urakka pitääkseen autoa tiellä, joka muistuttaa enemmän keväisen kynnöksen jälkeistä peltoa kuin maantietä. Hyvistä yrityksistä huolimatta auton vauhti heiluu 15–20 kilometrin vaiheilla. Välistä auto melkein pysähtyy, mutta ei takerru sittenkään kiinni. Tämä toistuu kilometri kilometriltä ja aikataulun osoittamat ajat ovat jo jossakin parin tunnin takana. Kukaan ei kuitenkaan hermostu, annetaan ajan kulua ja toivotaan vain, että joskus ehditään perille.
Tämä on lyhyt tilannekuvaus postiautosta, joka kyntää syviä uria maantiehen Rovaniemen ja Kuusamon välillä - tarkemmin sanottuna Mourunsalmen ja Oivangin välillä. Ohjauspyärää hoiteli tuolla vuorolla, jolla Koillissanomatkin oli mukana, autonkuljettaja Yrjä Halttu, joka on varmasti tuttu kaikille niille, jotka ovat matkustaneet Rovaniemen-Kuusamon linjalla. Autonkuljettaja Halttu on hoidellut samaa linjaa jo monet vuodet ja siksipä hänellä riitti kertomista nykyisestä rospuutottoajan ajamisestakin. Tähän juttu kiertyikin aina silloin, kun auto pysähtyi ja auton posteljooni hoiteli postit joko laatikkoihin tai tien varrella oleviin postipaikkoihin.
- Täytyy sanoa, että rospuutto on nyt sitä mihinkä se voi kehittyä, totesi autonkuljettaja Halttu. Kuusamon ja Rovaniemen tiellä on kelirikko sekä maalla että vesillä. Molemmat lossipaikat sekä Mourunsalmi että Pekkala, ovat siinä kunnossa, että matkustajien on käveltävä yli ja vaihdettava autoa. Linjalla on täten käytössä kolme eri autoa. Näistä yksi ajaa Rovaniemeltä Pekkalaan, toinen Pekkalasta Mourunsalmelle ja kolmas Mourunsalmesta Kuusamoon.
- Kolmellakin autolla samaa linjaa ajettaessa on omat vaikeutensa, mutta vielä vaikeampaa oli niinä sodan jälkeisinä vuosina, jolloin ajoimme rospuuton aikana viidellä eri autolla. Ensimmäinen auto oli Rovaniemellä, toinen Oikaraisessa, kolmas Pekkalassa, neljän Mourunsalmella ja viides Kuusamossa. Matka saattoi pahimman rospuuton aikana kestää yli 10 tuntia, menipä kerran aamulla kello viiteenkin ennekuin olimme Kuusamossa. Silloin vaihdoimme vain postin ja lähdimme heti paluumatkalle.
Heikkoa on tie nytkin. Kolmen tonnin kiellot ovat Kuusamon alueella Rantalahdesta lähtien ja sama kielto koskee myöskin tieosuutta Posion rajalta Pekkalaan. Käytännössä merkitsee rajoitus sitä, että siitä huolimatta, että ajammekin erikoisluvalla, on matkustajien määrä rajoitettu viiteentoista. Eipä silti, että matkustajia liiaksi olisikaan, sillä useimmiten näillä keleillä matkustajia on vain muutamia. Ihmiset tietävät ja tuntevat kelirikon. joten matkustamista vältetään niin paljon kuin suinkin. Ainoastaan välttämätön pakko ajaa ihmiset matkustamaan.
- Paras tieosuus on Pekkalasta Rovaniemelle, mutta alkumatka siitäkin on päällystämätöntä pengertä, joka kyllä kestää, mutta kuoppaista tämäkin tieosuus on. Loppumatkasta tie on kerrassaan loistavaa.
Oma kertomus antoi lisäväriä autonkuljettaja Haltun rahalliselle kertoilulle. Torstai-iltana oli Rovaniemen postiauto Posiolta lähtiessään myöhässä vain tunnin. Ennen Oivankia oli myöhästyminen venynyt jo kahdeksi tunniksi. Noin 40 kymmenenkilometrin matkaan oli kulunut aikaa rapiat kaksi tuntia eli tunti kumpaakin kahta peninkulmaa kohti. Meitä oli kaksi matkustajaa, jotka keikuimme heittelehtivän auton penkillä.
Matkan aikana tuli mieleen sekin, että onko tällaisella kelillä aivan välttämätöntä liikennöidä? Eikö tosiaan voitaisi edes muutamien päivien ajaksi keskeyttää liikenne? Postiautojen ja maantien kunnostaminen vaatii varoja ja ehkäpä tässä voitaisiin liikennöimiskiellolla joitakin markkoja säästää. Tosin on ihmisten päästävä kulkemaan ja postikin on mukava saada ajoissa, mutta hieman mielettömältä toisaalta tuntuu kaluston ja maantien säälimätön rääkkääminen. Vaikea asiassa varmasti on löytää kultaista keskitietä, sillä tietenkin olisi hoidettava liikennöinti ja samalla säästettävä kalustoa ja maantietä.
Tällainen oli joka tapauksessa muuan kelirikkomatka keväällä 1958. Jos tähän on jotakin lisättävää, niin lienee paikallaan ottaa lisä erään Posiolta autoon nousseen matkustajan huomautuksesta:
- Joilla on niin kiire, että ei autolla ehdi, niin kävelköön!
Pentti Mäensyrjä (Koillissanomat 10.5.1958.)