Olipa jälleen juhlallista ja kaiken kiireen keskellä suurenmoisen rauhoittavaa värkkäillä pyhänseutu Kitkalla - kotivesillä, jotka juuri riisuuntuivat kesäiseen asuunsa.
Juhannusviikolle veti tällä kertaa, ennen kuin Kitka repi vanhat vaatteensa. Minä en muista, että joskus aikaisemmin olisi jäidenlähtö lykkääntynyt nimenomaan Kitkajärvellä näin pitkälle, mutta minun on tunnustettava, etten ole erikoisen hyvä muistamaan tuollaisia asioita. Vaimoni sanoikin sunnuntai-iltana, kun Kitkalta palattuani juhlallisesti julistin, että nyt sekin ihme nähtiin- Kitka jähmöttää jäässä juhannusviikolla:
- Vastahan ne juhannuksen aikana lähtivät Kitkan jäät vuonna 1941. Silloin sotakesänä...
- Niin - me miehet tai miehenpuolet, miten meitä nimitettäneen, olimme silloin muualla. Se kesä oli niin poikkeuksellinen monessa mielessä, saattoi hyvin olla jäiden lähdössäkin. Ei kumma, jos melkein kaikki ovat niin pienen seikan kuin kesäntulon ajankohdan unohtaneet. Mutta kun tässä minäkin oikein rupean muistelemaan, niin silloin kesäkuun 15 päivänä, jolloin lähdimme pienelle sotaretkelle, pääsimme, joten kuten rantaporeita myöten veneellä Suonnankylästä Mourusalmeen, josta sitten kävellä lompsimme Aholaan - ei ollut mitenkään lämmintä aikaa se. Mutta sitten keskikesällä oli niin kuumaa, että olipa ihan palaa ja sulaa auringossa...
Mutta minä palaan viime sunnuntain vaiheille. Harhailin pariinkin otteeseen autiossa syntymäsaaressani, sen tutuilla tanhuvilla, poluilla ja vainioilla, joiden vaiheilla kesälinnut ihanasti lauloivat. Minusta tuntui, etteivät linnut missään niin kauniisti laula kuin kotini ympäristössä... Siinä Suonnansaaren kamaralla seisoessani sunnuntaiaamuna kuulin ensi kerran käen kukkuvan... Ensi kerran tänä kesänä.
Minusta tuntui, että aurinko paistoi lämpimämmin kotisaareni kamaralla ja että tuuli, joka muualla tuntui viileältä, puhalsi kotilahden rannalla lempeänä, kesäisempänä...
Josta kusta toisesta ei kenties olisi tuntunut samalta. Mutta minä olin pitkästä aikaa oman isänmaani kamaralla.
Erinomaista oli viiletellä myös Kitkan pinnalla, jossa sulavat jäälautat ajelehtivat ja jossa yhtäällä vielä jämötti äkeä selkäjään reuna. Menin lauantaina Kitkalle yhdessä poikani ja uuden soutajan kanssa - hänen nimensä on Mr. Johnson. Tämä Johnson osoittautuikin mainioksi kaveriksi. Hän teki minuun heti luotettavan ja turvallisen vaikutuksen, tuntui aivan kuin olisimme olleet lapsuuden tuttuja. Hiljainen mies on Johnson, mutta hyvä soutaja. Tein heti ensi matkalla hänen kanssaan sinunkaupat.
KOILLISSANOMAT 17.6.1958