Luontoa ei suojeltava ihmiseltä, vaan ihmistä varten. Se ei kuitenkaan tarkoita luonnon hallintaa ja alistamista vaan sitä, että luonnon annetaan huolehtia ihmisestä. Onhan hän osa suurta kokonaisuutta.
Kuusamolaisen kirjailijan Reino Rinteen (1913 -2002) ympäristöfilosofiassa on erityistä sen käytännöllisyys ja kiinnittyminen maaseudun arkeen. Rinteen tuotannossa kulkevat rinnan utopistinen usko ekologisesti kestävään tulevaisuuteen ja pessimismi ihmisen halusta toteuttaa se. Omassa elämässää kirjailija toteutti ohjelmaansa: puolet pois.
Euroopan luonnonsuojeluvuotena 1970 ilmestynyt Anna minulle atomipommi oli Rinteen räväkkä avaus ympäristökeskusteluun. Runot ottivat kantaa ajankohtaisiin aiheisiin teollisuuden saasteita pohjoisen vesistörakentamiseen ja mestähakkuisiin. Ne syyttivät viranomaisia tehtävien laiminlyönnistä, ympäristövalistusta pinnalliseksi ja luonnonsuojelijoita kaksinaismoralismista. Itse asiassa Rinne kyseenalaisti koko luonnonsuojelun: "Puhumme aidanseipäistä emmekä aidasta saarnatessamme luonnonsuojelusta. Luonto ei ole pyytänyt suojelustamme. Meidän olisi taisteltava kaiken voimin ja voimavaroin elämän suojelemiseksi."
Teos oli kuin teemavuoden tilaustyö, ja se sai valtionpalkinnon. Siinä nähtiin juhlapuheiden ja muotifraasien sijaan rehellistä, suoraa puhetta. Sitä pidettiin voimakkaana huutona pohjoisen ihmisen ja luonnon puolesta sekä kannanottona humaanin elämänmuodon ja elämänsuojelun puolesta.
Rinne oli jo varhaistuotannossaan pohtinut ihmisen ja luonnon suhdetta. Erikoisromaani Tunturit hymyilevät (1945) liitti Rinteen perinteiseen Lapin-kirjallisuuteen, jossa luonto on keskeisessä roolissa. Alkuteoksissa on havaittavissa myös muun muassa metsätalouden kritiikkiä. Kun kansankuvaus vaihtui avoimen poleemiksi ja yhteiskunnallisesti kantaa ottavaksi julistukseksi, keskeiseksi teemaksi tuli elämänsuojelu. Sitä Rinne julisti havahduttamaan pyrkivällä retoriikalla.
Elämänsuojelu ja elmämänkenttä
Luonnonsuojelu ymmärretään yleensä ihmisen ulkopuolisen luonnon suojeluksi ja ympäristönsuojelu laajemmaksi ihmisen huolehtimiseksi elinympäristöstään. Rinteelle luonnonsuojelu on yläkäsite. Itse asiassa hän luopui siitäkin. Hän näki ihmisen osana luontoa ja puhui elämänsuojelusta. Biosfääri kääntyi tällöin elämänkentäksi.
Käsitteet pitävät yllä ihmisen ja luonnon eroa ja liittyvät ihmiskunnan suureen luonnonvalloituksen kertomukseen. Elämänkentän ja elämänsuojelun käsitteillä Rinne ylittää luonnon ja ihmisen vastakkaisasettelun ja väistää radikaalille ekologialle tyypillisen sitoutumisen muuhun luontoon ihmisen kustannukselle. Elämänkenttä sisältää sekä kulttuurin että luonnon, ja käsite asettaa ihmisen osaksi konkreettista ympäristöään. Rinteen mukaan emme tiedosta ympäristöämme luontoa omaehtoisena ja elämisemme takaavana kokonaisuutena. Koska ihminen on osa luontoa, luonnon tuhoaminen on rikos elämää ja ihmistä vastaan.
Rinne viesrasti perinteistä akateemista luonnonsuojelua, joka korosti tieteen ja kansallisen kulttuurin tarpeita. Hänen mukaansa luonnonsuojelun tulee toimia ensisijaisesti paikallisten ihmisten parhaaksi, turvata heidän perinteiset elinkeinonsa ja elämäntapansa. Nykykäsittein sanottuna Rinne kannatti sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävää kehitystä. Ne olivat myös ainoa argumentit, joilla saattoi saada kuusamolaiset kannattamaan Oulankajoen koskien suojelua 1960-luvun alussa.
Kun Rinne käytti luonnonsuojelun sijasta elämänsuojenlun käsitettä, hän käsitti ihmisen tehdäväksi huolehtia ko biosfääristä. Rinne vaati myös muista kirjailijoilta ja taitelijoilta sitoutumista puolustamaan luontoa ja vastustamaan elintasokehitystä. Modernisaatioon hän suhtautui täysin kielteisesti, sillä ympäristöongelmat aiheutuivat hänen mukaansa tekniikkaan sitoutuneesta elämäntavastamme.
Riinteen käsityksen mukaan ihminen on pohjimmiltaan osa luontoa mutta teknisen kehityksensä vuoksi vieraantunut siitä. Tiivistettynä hänen viestinsä oli: elintason nostava ihminen ylittää luonnon kantokyvyn, mikä johtaa lopulta ekokatastrofiin. Tämä voidaan estää vain kulutus ja tuotanto puolittamalla sekä tekniikkaa vähentämällä. Anna minulle atomipommin "Puolet pois" - runon nimestä tuli myös myöhäistuotannossa eräänlainen mantra, joka ratkaisee ihmisen eloonjäämisen. Teesi on yksintainen ja tajuttava mutta vaikea toteuttaa.
Takaisin maatalouteen
Oikeaa luononsuojelua on länsimaisen kulttuurin perinpohjainen muuttaminen. Rinne tarjosi ratkaisuksi yksinkertaisia konkreettisia tekoja, mutta viime kädessä edessä on siirtyminen teknistymättömään maalaiselämään. Maatalous on elinkeino, jonka mukana ihminen kaatuu tai säilyy, myös globaalisti. Ratkaisu merkitsisi nykyihmiselle lähes samanlaista dystopiaa, johon mittava ekologinen katastrofi johtaisi. Suomi on kansakuntana pyrkinyt sotien jälkeen nimenomaan eroon perinteisestä talonpoikaiskulttuurista, jonka varaan Rinne ekologisen utopiansa rakensi.
Rinne tarkasteli luonnon ja ihmisen suhdetta aluksi luonnosta ihmiseen päin. Luonnon ja ihmisen ristiriita sai myöhemmässä tuotannossa toiseen suuntaan katsovan teeman: luonnon merkityksen ihmiselle. Luonto sai hänen teksteissään myös hengellisen merkityksen ja rinnastuu Raamatun paratiisimyyttiin. Hän tuomitsi tieteen ja tekniikan, koska ne tekevät väkivaltaa luonnon henkisyydelle ja estävät ihmisen mahdollisuudet saavuttaa ykseyden kokemus. Rinne oli luontomystikko, joka kunnioitti luonnon pyhyyttä ja halusi säilyttää sen mahdollisimman koskemattomana ja alkuperäisenä.
Pohjoinen näkökulma
Rinteen ympäristöeetoksen juuret ovat toisen maailmansodan jälkeisen Pohljois-Suomen ympäristöhistoriassa. Hän näki, kuinka voimalaitosten rakentaminen tuhosi Oulujoen ja Kemijoen. Hän seurasi, kun valtio hakkasi ikimetsiä pohjoisessa. Tuolloin luonto nähtiin pelkkänä raaka-aineena ja aineellisen hyvinvoinnin lisäämisen välineenä. Luonnonsuojelujärjestöt eivät kyseenalaistaneet taloudellisten arvojen ensisijaisuutta.
Suomalainen ympäristökeskustelu sijoittui kaupunkeihin ja kohdistui julkisuudessa lähinnä suurten keskusten ongelmiin. Rinteeen tuotannossa läpi käyvä teema on pohjoisuus. Se näyttäytyy luonnonvarjonen koloniaalisen riiston kritiikkinä sekä maaseudun puolustamisena. Keskeisin teesi on, että etelä riistää korvauksetta pohjoisen luonnonvaroja omiin tarpeisiinsa. Rinne tarkasteli ympäristökysymystä myös rakennemuutoksesta kärsivän maaseudun näkökulmasta. Ympäristöongelmat liittyvät konkreettiseen arkeen ja toimeentuloon mutta myös syvimmin maaseudulla elävien identiteettiin.
Rintamareporttina Rinne oli todistanut Pohjois-Suomen polttamisen. Raunioista oli helppo vetää analogioita luonnon hyväksikäyttöön ja lopulta ihmisen ahdinkoon. Vuoden 1969 pakettipeltolaki koetteli erityisen ankarasti pohjoisen pienviljelijöitä ja asutustilallisia. 1970 - luvulla Rinne vaati Pohjois-Suomelle jopa alueellista autonimiaa ja oikeutta määrätä omista luonnonvaroistaan.
Koskisota
Rinne toimi 1950-1968 - Kuusamoon perustamansa Koillissanomien päätoimittajana. Lehdellä oli merkittävä rooli seutukunnan identiteetin rakentajana. Lehti kirjoitti ympäristöaiheista todennäköisesti enemmän kuin yksikään toinen sanomalehti Suomessa, ja sen merkittävin taistelu koski Kuusamon koskien säilyttämistä.
Kuusamon koskiin alettiin kaavailla voimalaitoksia 1950 - luvun puolivälissä. Rinne katsoi vesistöjen suojelun hyödyttävän aluetta ja sen asukkaita enemmän kuin rakentamisen, ja siksi hän kääntyi vastustamaan hankkeita 1950-luvun lopulla. Voimayhtiöt ja rakentamista kannattava kunta yrittivät turhaan vaientaa lehden. Koskisota sai myös runsaasti valtakunnallista julkisuutta. Monen vaiheen jälkeen kosket suojeltiin lailla 1987. Kuusamon koskien suojelu oli Suomen ensimmäinen merkittävä ympäristökamppailu ja perinteisen luonnonsuojelun suurin voitto.
Vaikuttavaa retoriikkaa
Rinteen runoissa näkyy peittelemättä taistelu elämänsuojen puolesta. Kokeneena toimittajana hän kirjoitti kirjoitti kirjallisuuden ja journalismin leikkauspisteessä. Runot ja aforismit, joita hän kutsui uforismeiksi, lähenevät journalistista kommentointia. Usko sanan mahdollisuuksiin lujittui Kuusamon koskisodassa. 1960 - luvun lopun osallistuvan taiteen ja yhteiskunnallisen protestin ilmapiirissä Rinne kävi omaa rötösherrajahtiaan luonnon vihollista vastaan.
Rinteen teksteissä on piirteitä poliittisesta puheesta, saarnasta ja sodan retoriikasta. Etelän vastainen ja kaunainen herraviha sai vaikutteita yhteiskunnallisen murroksen ja maaseudun ahdingon synnyttämästä poliittisesta populismista. 1970-luvun taite oli Suomessa voimakasta muutoksen aikaa. Taiteen yhteiskunnallinen aalto ja herääminen ympäristöasioihin suosivat hätkähdyttävää retoriikkaa. Julistus kuului ajankohdan taiteen osallistumisen ja vaatimukseen ja journalismiin, joka näki toimittajan roolin aktiivisena todellisuuden rakentajana eikä pelkkänä tiedon välittäjänä.
Uskonnollinen katsanto oli tarttunut Rinteeseen jo kotona, sillä hänen isänsä oli lestadiolainen maallikkosaarnaaja. Niin Raamatun paratiisi kuin tuomiopäivän kuvat oli helppo siirtää luonnonsuojelun palvelukseen. Raamatullinen diskurssi oli kaikkien hallitsema yhteinen kieli ja ajattelutapa, jolla voitiin käsitellä sellaisiakin asioita, jotka eivät olleet uskonnollisia.
Teknologiaan sitoutuneen ihmisen ja luonnon suhdetta Rinne kuvasi sodan retoriikalla: ihminen käy sotaa luontoa vastaan. Hänen myöhemmässä tuotannossaan valtaavat alaa myös pasifismi ja idän uskontojen sopusoinnun tavoittelu.
Rinteen julistuksen sisällössä ja esitystavassa on paljon samaa kuin Pentti Linkolan kirjoituksissa. Rinne on kuitenkin selvästi optimistisempi ja antaa ihmiselle erityisen arvon. Linkola on selittänyt hyvän ystävänsä valoisuutta muun muassa koskisodan kokemuksilla. Havahduttavan retoriikan voi kummankin tapauksessa tulkita syväksi huoleksi huomisesta ja haluksi taluttaa ihminen kaidalle polulle.
Hiidenkivi 4/2006
Pertti Sillanpää on oululainen viestinnän yliopettaja, jonka väitöskirja Aatos, eetos ja paatos - Reino Rinteen pohjoinen puheenvuoro ympäristökeskusteluun (Kustannus-Puntsi) ilmestyi kesäkuussa 2006.