2 KOSKIENSUOJELUN TAUSTAA
Suomessa ei 1980-luvun alussa ollut yhtään voimalaitosrakentamiselta suojattua vesistöä tai koskea. Eräisiin kansallispuistoihin kuitenkin kuului koskia, joita ei tietenkään voitu rakentaa.
Ounasjoki oli tuolloin suurin rakentamatta oleva joki ja viimeinen vapaana ollut Kemijoen suuri sivujoki käsittäen 46 koskea ja putousta 214 metriä. Maan koko vesivoiman määrästä Ounasjoen osuus oli noin 5 %. Vesilain (264/1961) 2 luvun 6 mukaan suoritetussa vesilupamenettelyyn kuuluvassa intressivertailussa voimalaitosrakentaminen oli aina voittanut suojeluintressin lukuun ottamatta yhtä tapausta Huopanankoskella (KHO 1978 II 123), jossa lupa ympäristönsuojeluperustein evättiin.
Hallituksen esitys Ounasjoen erityissuojelusta annettiin tammikuussa 1983. Se oli osoitus asenteiden muuttumisesta ja uudenlaisesta ilmapiiristä. Siihen oli johtanut pitkähkö yhteiskunnallinen kehitys, josta mainittakoon muutamia seikkoja.
Suurin osa käytettävissä olevasta vesivoimasta oli jo rakennettu ja yleiseksi näkemykseksi kehittyi se, että joitain koskia piti sentään säästää, Vesivoiman merkitys oli vähentynyt uusien energiamuotojen myötä. Ympäristökysymykset olivat nousseet voimakkaasti esille, minkä seurauksena syntyi kansalaistottelemattomuutta ja suoraa toimintaa.
Vuodesta 1979 muodostui virranjakaja. Ensin Lappajärvellä ympäristönsuojelijat rakensivat kivillä oman padon nostaakseen liian alas painunutta veden pintaa ja pian sen jälkeen syntyi suurta huomiota herättänyt riita Koijärven kuivatuksesta, jonka katsottiin kuivattavan linnustolle elintärkeitä kosteikkoja. Poliiseja tarvittiin työkoneisiin kiinnittyneiden ympäristönsuojelijoiden poistamiseen. Kymmeniä sakotettiin, mutta kuivatuksesta luovuttiin.
Syntyi Koijärvi liike. Sen 35-vuotisjuhlatapahtumaan minut pyydettiin puhumaan liikkeen vaikutuksesta ympäristöpolitiikkaan. Se oli merkittävä. Ympäristönsuojelu siirtyi politiikan keskeisiin teemoihin. Vihreä liitto sai alkunsa ja sen kaksi edustajaa valittiin eduskuntaan vuoden 1983 vaaleissa. Mutta samalla muut puolueet joutuivat omaksumaan uuden asenteen ympäristökysymyksiin.
Samana vuonna 1979 Kemijoen voimalaitosrakentamisen korvausten (noin 44 milj. markkaa) maksaminen maanomistajille tuli kestäneeksi 30 vuotta, minkä johdosta vihainen satahenkinen karvalakkilähetystö saapui oikeusministeriöön vaatimaan pikaista ratkaisua.