Kalajoella, merenrannalla, jonakin kesän kauneimpana päivänä, taitaa olla elokuun alkua 1950.

Reino & Anna!

Egentligen, egentligen - minulla ei ole mitään asiaa. Tuntuu vain, että pitäisi tehdä jotakin, ehkäpä kirjoittaa yksi kirje täältä merenrannasta, jossa olemme jo viikon eläneet kesänvieton merkeissä. Heikki tuossa leikkii kynillä ja Ensio lukee vastapäätäni Arvi Järventauksen Lapin-romaania "Hyljätty kylä". Siinä ei ehkä enää ole sitä voimaa, mitä vereksen miehen kirjoittamassa kirjassa, mutta kylläkin viehätystä ja hänelle ominaista huumoria.

Aurinko on painumassa mereen, kultaa tupamme seinähirret. Meri akkunan edessä - sitä on siinä leveämmälti aavana ja vapaana kuin ihminen kykenee kerrallaan silmiensä verkkokalvoon vangitsemaan. Värit, milloin voimakkaat, milloin pastellin pehmeät, vaihtuvat siinä alinomaan, ehkä ei aivan yhtä nopeasti kuin tuntureilla. Mutta suuruutta ja vaikuttavuutta on siinä aivan tarpeeksi.

Olen todennut, ettei suuri meri kykene muuttamaan pientä ihmistä, ja ettei se kykene herättämään hänessä edes suuria ajatuksia. Ainoa ajatus on mitättömyyden tuntu ja - kenties - ajoittainen vapaus jostakin.

Nyt aurinko on puoleksi painunut kimmeltäviin aaltoihin. Iltapilvet ovat tulenhehkuiset, jäljittelemätöntä punaista ja keltaista, tai ehkä kultaista. Minulla on tuota taivaan hehkua katsellessani aina mielikuva hallitsemisesta, joka on samalla ankara ja lempeä. Tuollaisesta pilvestä astuu varmaan kerran Kristus alas.

Päivien hetket kuluvat verkkaisessa ajattomuudessa. Otimme kirjoituskoneen tarkoituksella tehdä juttua, mutta siitä ei ole toistaiseksi tullut totta.

Tiistaina. Minulle tarjosi eilen päivällistä kivikauden mies, jolla oli platicista kaulalappu. Se oli oma mieheni, joka oli, soutanut tuonne saarelle selälliselle, muutamien kilometrien päähän. Vauva nukkui sillä hetkellä veneen pohjalla, minä etsin jälkiruuaksi vadelmia ja viinimarjoja pensaikosta, Ensio pyysi kalaa ja keitti siitä keiton. Olimme koko päivän merellä eikä meri olisi ollut meri, ellei se loputa, ennen iltaa, olisi näyttänyt voimaansa. Saimme sellaisen pohjoistuulen, joka nostatti valkeat vaahtopäät ja heitti silloin tällöin ryöpyn venheeseen. Me luovimme kotiin päin mahdollisimman lähellä rantaa ja täytyy tunnustaa - minä vapisten pelosta. Vene keikkui ankarasti ja pikku-Heikki istui sylissäni aivan hiljaa, lieneekö sekin vaistonnut, että tämä oli vähän odottamatonta. Se on meri niin kuin tunturikin sellainen, jonka kanssa ei ole leikittelemistä. Lempeä hyvällä päällä, mutta vihainen ja armoton kun niikseen sattuu.

Täällä Kalajoella oli Calamnuis-suvun sukukokous tänä vuonna. Tapasin tietysti Atte Kalajoen siinä kärkimiehenä ja totesimme olevan samaa sukua, minä tosin naispuolisesta Calamniuksesta polveutuva. Niin että minulle tulee nyt taas Kaltiokin tänne ja toivon silloin tällöin edelleen tapaavani Sinun sanomaasi palstoilla.

Toista viikkoa sitten meillä oli yhteiset rapukestit Lapinojien kanssa. Ravut maistui todella hyviltä ja siinä ohessa muistinne mm. teitäkin ja koetimme arvailla, onko Kitkassa rapuja . . . Johon sinä luultavasti sanot että eihän Kitka niin rumia eläviä elättele. - Niilo on nyt vihtorina ja Aino myy tavaraa. Niilo kirjoittelee milloin mihinkin, lähtiessämme pani ulkohuonerakennukseen kattoa.

Koska saamme kuulla perheestä - ehkäpä Anna kirjoittaakin jossakin välissä minulle ja kertoo jotakin tytöistä ja Vesasta, joka mahtaa olla pian aika mies? Vieläkö hän on nuorimmainen? Joko Terttu oli koulussa viime talven ja millaisia kokemuksia hän sieltä sai? Ja miten pikkuinen, totinen Tytti on kehittynyt? - Meidän isä jää vielä opettamaan Tyngän lapsia ensi vuodeksi ja minä olen siihen sikäli tyytyväinen, että ei tarvitse muuttaa. ja onhan kotinikin lähellä. Olemme sitä paitsi ostaneet nyt radion - vihdoin! - ja nojatuolin. Siis porvarillistuneet kovin . . . Niilo on jotakin sanonut, että Reino matkustaisi tästä ohi loppukesällä. Jos, niin ehdottomasti on poikettava meilläkin ja etsittävä meidät vaikka kivenkolista. Sydämellisin terveisin ja toivoen vastausta.

Annikki Wiirinlinna.