Aukusti Rinne luo silmäyksen taakseen Kauppis-Heikin koulusta tämän päivän Kuusamoon

Valkohapsinen vaari köpöttelee reippaasti hopeakahvaiseen keppiin varaillen Kuusamon kirkkotiellä. Näky toistuu melkein joka päivä. Jos näet kulkijan tiellä, huomaat silmissä viisaan välkkeen, joka kertoo laajasta ja syvällisestä elämän ymmärtämisestä. Vanhus on koillismaalaisten hyvin tuntema yli 80-vuotias entinen metsänvartija ja saarnaaja Aukusti Rinne.

Aukusti Rinteen elämästä on jo kiire mennyt ohitse. Nyt on aikaa ja rauhaa kääntyä silmäilemään kuljettua taivalta. Se on ankara taival, ei poikkeuksellinen vaan tavallinen - sellaiselle miehelle joka on lähtenyt paljain kourin 1800-luvun pohjolaan ja luonut siellä itselleen sekä perheelleen turvatun aseman. Hänen elämänsä summa on kiitollinen tyytyminen kaikkeen, sillä kaiken hän uskoo saaneensa Korkeimman kädestä - monesti hyvien ihmisten kautta.

Aukusti Rinne on lukenut ja ajatellut paljon. Tietokirjat ja kaunokirjallisuus ovat aina olleet hänen ystäviään, mutta eivät sittenkään kovin paljon Kirjojen Kirjan rinnalla. Lievä halvaus on nyttemmin rajoittanut liikuntakykyä, mutta aistit ovat edelleen tarkat ja ajatus selkeä.

Kahdeksaan ja puoleen vuosikymmeneen mahtuu paljon. Muutamassa tuokiossa siitä voi vilauttaa vain eräitä karkeita linjoja. Aukusti Rinne kertoili pitkän elämänsä vaiheista tähän tapaan:
Olen syntynyt yhdeksän lapsisen perheen neljäntenä lapsena syyskuun 19. päivänä vuonna 1874 Lapinniemellä Iisalmen pohjoispuolella. Aivan lähellä virtaili Koljonvirta, jonka sillalla Sven Tuuva oli aikoinaan näyttänyt taistelun mallia. Vastarannalla seisoi Partala eli Moisio, jossa taas Sandels oli taistelun alkaessa syönyt pastorin kanssa paistia. Pienenä piimäpartana kiikuin toisten ikäisteni kanssa urhealle venäläiselle kenraalille Dolgorukille pystytetyn muistomerkin aitakettingillä. Merkki oli pystytetty sille paikalle, jossa Dolgoruki oli saanut tykinluodista surmansa. Lapsena kuulemani tarinan mukaan kenraalin hevonen oli laukannut pappilaan isäntänsä ruumis jalustimissa roikkuen.

Nimeni Aukusti Heikki olin saanut perin koruttomin menoin. Synnyttäni äitini oli pysäyttänyt tiellä rovasti Brofeldtin, joka vielä silloin oli Vieremän kappalaisena, ja pyytänyt kastamaan lapsen.

Varsinainen koulunkäyntini jäi vähäiseksi; vain neljä päivää kiertokoulua. Muistan kuitenkin selvästi opettajani, joka oli entinen Brofeldtin renki Heikki Kauppinen. Paremmin hänet tunnetaan Kauppis-Heikkinä, kansalliskirjailijanamme. Leikkiessämme hiekkakuopalla joku tovereistani viskasi minulle hiekkaa silmään. Heikki lohdutteli minua vakuuttamalla, että silmästä tulee vain entistä lujempi. Muuten Kauppis-Heikin viimeisen teoksen ”Paimen ja lampaat” päähenkilönä oli rovasti Brofeldt. Kirja jäi keskeneräiseksi, sillä tekijältä loppuivat elonpäivät. Kauppis-Heikki kuoli jalkojensa liikuntakyvyn menettäneenä, joskin rengistä tunnetuksi kirjailijaksi ja kansakoulun opettajaksi kohonneena. Rovasti Brofeldt oli, kuten tiedetään, kirjailija Juhani Ahon isä. Hän toimi minun aikanani ensin Vieremän kappalaisena, sitten Iisalmen kirkkoherrana ja siksi minä olen hänen kastamansa ja rippikoululaisensa.

Brofeldt oli lupsakka savolainen. Hän esiintyi kaikkialla kalottipäisenä, kirkossakin, jossa tekstit luki kirjakielellä, mutta saarnasi savon murteella. Meille rippikoulupojille hän sanoi: ”Jos työ poijat ette oo immeisiksi, niin minä en päästä teistä yhtään.”

Muistan elävästi myöskin Juhani Ahon, vaikka emme olleetkaan suorasanaisessa tekemisissä keskenämme. Mitäpä tekemistä pappilan maisterilla ja tavallisella mökin pojalla olisi ollut toistensa kanssa. Minun aikanani Aho oli vielä pientä huulipartaa kantava nuori herra eikä hänellä ollut Wenny Soldaniakaan. Jussin äiti olisi halunnut pojastaan pappia, mutta tämä oli kieltäytynyt sanomalla, että papeista ja kuninkaista on niin kovin paljon ”satuja”. Kun Jussi oli sitä vastoin ryhtynyt kirjoittelemaan, oli äiti alkanut kutsua häntä Loru-Jussiksi.

Kauppis-Heikin kouluun oli kotoani matkaa 5-6 kilometriä. Kun lisäksi vanhempani olivat vain vuokralaisia ja perheemme oli yhdeksänhenkinen, loppui koulunkäynti alkuunsa. Olin vasta kaksitoistavuotias, kun jouduin lähtemään omin nokkineni maailmalle. Palveltuani renkinä kolmea isäntää, viimeksi suurta pappilan torpparia Pekka Ruotsalaista, vartuin vähitellen miehen hahmoon. Paikkakunnan nuorilla miehillä oli tapana lähteä kesiksi pohjolaan savottatöihin. Syksyisin he palasivat rahojen kanssa ja talvet vain makasivat ja söivät kuin jehut. Minulle he houkuttelivat, että sinä olet pöljä, kun rupeat yhdeksälläkymmenellä markalla vuoden puskemaan rengintöitä. Rupesin itsekseni miettimään asiaa.

Kuinka ollakaan astellessani keväällä 1892 hevosen vetämän auran jäljessä kypsyi mielessäni päätös lähteä pohjolaan. Riisuin hevosen aisoista, ja menin isännän luo ja ilmoitin aikeeni. Hän alkoi valittaa, että elä hyvä mies ennen kekriä lähde. Oli asiassa laillinenkin puolensa. Jos nimittäin vuosirenki lähti talosta luvatta ennen kekriä, hänet voitiin etsintäkuuluttaa. Sovimme, että hankittuani sijaisen pääsen lähtemään. Sen tein ja isäntä antoi minulle todistuksen sekä vallesmanni passin. Brofeldtilta otin vielä mainetodistuksen ja niin kesäkuussa suuntasin keulani kohti pohjoista.

Eräs toveri, elävän talon poika innostui lähtemään mukaan. Iisalmelta Ouluun vaellettiin kievari kievarilta vuoroin kävellen ja vuoroin hevoskyydillä ajaen. Oulusta jatkoimme Vellamo-laivalla Tornioon. Sinne saavuttuamme tapasimme heti laiturilla tutun iisalmelaisen vekkulin. Hän oli luvannut hankkia rengin sikäläiselle kauppias Aspegrenille ja alkoi esitellä minulle sitä paikkaa. Sanoin, että juuri niitä hommiahan minä olen lähtenyt pakoon ja kieltäydyin aluksi. Menimme kuitenkin kauppiaan luo. Hän mieltyi minuun, mutta määräsin palkkaa juhannuksesta kekriin 300 markkaa. Kauppias lupasi 250 markkaa ja sillä jäinkin töihin. Juhannukselta kyyditsin talonväkeä Aavasaksalle ja näin ensimmäisen kerran elämässäni kesäyön auringon. - Mutta mukaani lähtenyt poika jäi ”orvoksi”. Hän meni töihin lohipadolle, mutta muutaman viikon siinä oltuaan palasi ikävissään Iisalmelle. Kuulin hänen myöhemmin lukeneen opettajaksi.

Olin renkinä toista vuotta, kunnes jälleen lähdin houkuttelijoiden perään. Nyt jätkät saivat minut mukaansa Kemijärvelle tukkisavottaan. Talvi oli ikävä. Ahtaan kämpän likaisella ritsillä mietin kadottamaani omaa huonetta ja hyvää hevosparia. Olin kuitenkin ”vaihtanut alaa” enkä palannut takaisin. Jo seuraavana keväänä olin Kittilässä uitossa. Laskin puiden mukana Kemiin. Taas talvisavottaan Kemijärvelle. Joulun maissa ostin muutamien kavereiden kanssa yhteisen hevosen, jolla vaelsimme Paanajärven kautta Koutajärvelle. Siellä ajoimme kevättalven tukkeja ja lopuksi möimme hevosen Peskosen taloon Kanasen kylään. Palailimme jalkamiehinä Kuusamoon.
Saavuttuamme illalla Paanajärven Mäntyniemeen veti isäntä uunista pannun, jossa kirisi karhunlihaa. Siinä tein ensi kertaa tuttavuutta tuon mainion ruokalajin kanssa. Poronpulkassa pihalla makasi vielä kaksi nyljettyä karhunruhoa. Ne muistuttivat hämmästyttävän paljon alastonta ihmistä. Mäntyniemestä jatkoimme Rajalaan. Nyt toteutui se, mikä ainakin osaltaan oli ollut minua pohjolaan houkuttelemassa: luppo. Nelisen viikkoa söimme ja makasimme. Aterian hinta oli 25 penniä.

Kesä meni ja rahatkin alkoivat loppua. Koska lähiseudulla ei ollut töitä tarjolla, suuntasin erään Nila-nimisen toverini kanssa Kuolajärvelle. Hautajärven isännälle sahailimme jonkin aikaa lankkuja, kunnes jatkoin yksinäni Joutsijärvelle kevätuittoon.

Ensimmäinen toimenpide Joutsijärvellä oli mennä kysymään töitä uittopäälliköltä. Sellainen herra oli Hunajan talon isäntä Erkki Kivilahti. Taloon astuttuani oli huoneessa vain nuori tyttö, joka kutoi kangasta. Hän puheli kanssani niin mukavasti, että mielenkiintoni häneen heräsi. Isännän itsensä kotiuduttua sain töitä ja pistelin noin peninkulman päähän Vilmajoen uittotyömaalle. Siellä tapasin ikäiseni kotiseudun pojan Pekka Karppisen.

Olimme tulleet arvannostoikään. (Venäjän vallan 1809-1917 aikainen kutsunta, jossa asevelvolliset arvalla jaettiin vakinaiseen väkeen ja reserviin). Emme olisi malttaneet mitenkään tuon takia jättää työpaikkaamme ja matkustaa Iisalmelle. Otimme kuitenkin kasööriltä tilin ja kävelimme Hunajan taloon saakka. Koska oli lisäksi kelirikon aika, päätimme, että tämän pitemmälle emme niissä aikeissa jatkakaan. Syytä poisjäämisestä oli uhkana kolmen vuoden palvelus sotaväessä, mutta laskimme, että tuskin häviämme, koska saman voi saada menemälläkin. Syksyyn saakka odotimme määräystä, mutta sen sijaan tulikin yllättävä huojennus: Nikolai II kruunattiin keisariksi vuonna 1894 ja hän vapautti kaikki arvannostosta poisjääneet.

Koska olin ottanut tilin en mennyt enää Vilmajoelle, vaan jäin taas talon töihin, tällä kertaa itselleen uittopäällikölle. Kaivoimme ojaa seitsemän miehen voimalla. Aikaisemmin tapaamani tytär Kaisa kantoi meille kahvia, jolloin aina hieman silmäilimme toisiamme. Mikkelin maissa meidät kuulutettiin Kemijärven kirkossa ja samana syksynä 1894 vihittiin. Jäin taloon kotivävyksi.

Mutta miniä houkka muistutteli ruokapöydässä, että tässä meitä on kaksi miniää. Rupesimme, vaimoni ja minä, suunnittelemaan omaa kotia. Vian kairalla oli Kemi-yhtiön omistama autio talo Köngäs. Appiukkoni osti sen asuttavaksemme. Elämä näytti valoisalta, sillä omaan kotiin päästessämme oli meillä jo lapsi mukanamme.
Avioliittoamme kesti vain vajaat kolme vuotta. (Vuoteen 1897). Vaimoni sairastui ja kuoli. Lapset, äsken mainittu ja uudessa kodissa syntynyt, kuolivat molemmat pieninä äitinsä jälkeen.

Olin jälleen yksin. Eläydyin täysin jätkän osaan ja kiersin kahdeksan vuotta (1898-1906) pohjolaa pysytellen enimmäkseen Kemijärven ja Sallan vaiheilla. Hakkasin ja uitin puutavaraa milloin milläkin työmaalla. Elin siinä vakaumuksessa, että en mene uudestaan naimisiin.

Viime vuosisadan alussa kulkeuduin nykyisen Posion alueelle, jossa Kemi-yhtiö hakkautti Suolijärven lohkoa. Kitkalla kohtasin jälleen nuoren naisen, josta kohtalo ei päästänyt ohitse. Kuusamon kirkon varjossa vaihdoimme kihlasormukset ja vuonna 1906 vihkiydyimme. Näin saamani toinen vaimo Reeta Maria Kehäsaari oli todellinen saaren asukas; syntynyt Haahtisaaressa, kasvanut Kehäsaaressa ja suoritti elämäntyönsä Suonnansaaressa.

Kuitenkin ennen Suonnansaareen muuttoa asuimme jonkin aikaa Keräsniemessä ja Lahtelassa Tolvassa. Aloimme yhteisen elämämme niin vähäisin aineellisin edellytyksin, että meillä ei olut omaa pataakaan, Suonnansaaren kruununtorpan huusin Jussi Hyrkkäältä, eräältä vanhalta kalastajalta, seitsemälläsadalla markalla satuttuani miltei vahingossa huutokauppaan.

Huhtikuun 27. päivänä 1910 asetuimme oman orren alle. Peltoa oli vain parikymmentä aaria, rakennukset vaatimattomat ja kauppahinta velkana, mutta kaikesta huolimatta olimme onnellisia saavutuksemme johdosta. Olin jo uskomassa ja olinpa kerran Iijoki-varressa vonkapaikaltani katsellut vastarannalla seisovaa kaunista mökkiä ja rukoillut itselleni samanlaista.

Suonnansaaressa aloin innokkaasti raivata ja rakentaa. Aikanaan pojatkin joutuivat avuksi. Minullahan on kolme poikaa Eelis, Reino ja Kalle sekä kaksi tytärtä Esteri ja Olga. Alkuaikoina hankin rahaa savotoista ja uitoista kulkien Iijokea ja Sallaa myöten. Mutta tienestit eivät kuitenkaan riittäneet eläimien ja muun kalliimman omaisuuden hankkimiseen. Silloin hyvät ihmiset tarjosivat velkaa, jota otinkin jonkin verran.

Kitkan hoitoalueen neljännen piirin metsänvartija Paavo Määttä kuoli. Pian sen jälkeen metsänhoitaja Edvard af Hällström ajoi meille ja kehotti minua hakemaan avoimeksi jäänyttä paikkaa. Sen tein ja vuonna 1912 tulin metsänvartijaksi. Jo aikaisemmin olin ollut parina-kolmena vuotena hiihtomiehenä, leimuussa ja lanssissa.

Vakinaisena metsänvartijana toimin vuoteen 1936 saakka. Kun otetaan vielä työskentelyni samassa toimessa sota-aikana (1941-1944), kertyy niissä merkeissä elettyjä vuosia suunnilleen kolmekymmentä. Eihän metsänvartijana olo taannut mitään leveää leipää, eikä aina ollut aikaa tehdä edes kotitöitäkään, mutta hyvin kaikki meni. Tehtävästä luovuttuani viimeinen esimieheni metsänhoitaja Martti Kallio hankki minulle eläkkeen. Jo aikaisemmin tohtori Kaarlo Hännisen torpparilain perusteella, olin saanut hallussani olleen tilan itsenäiseksi. Siinä kaupassa sain maata 111 hehtaaria. Näin tapahduttua myin metsää ja maksoin kaikki velat.

Kaiken hyvän olen saanut tavallaan yllätyksenä, hyvien ihmisten ansiosta. Raamattu sanookin: ”Etsikää ensin Jumalan valtakunta, niin myös kaikki muu teille annetaan”. Vaikka elämämme on ollut kovaa, niin minkään puutetta ei koskaan ole ollut. Tosin viime aikoina ei ole enää terveyttä, mutta ikääkin on paljon. Eivätkö metsähallituksessa mahtane ajatella, että eikö tuo eläkevaari kuolekaan. Kun vaimoni kuoli viime vuonna, on monta kertaa sen jälkeen tullut mieleen, että mielelläni seuraisin häntä. Mutta Jumalalla on oma aikansa.

Ilmeellisesti on Jumala minua siinäkin johdattanut, että on kuljettanut tänne pohjolaan, jossa elävä kristillisyys niin voimakkaana versoo.

OSSI NÄPPÄ (Koillissanomat 30.8.1958.) 

Vanhaisä Aukusti lukee iltasatua, Sisko, Wesa, Pirkko ja Terttu kuuntelevat haltioituneena. Kuva vuodelta 1955.

Vanhaisä Aukusti Rinne Maria Rinteen haudalla Posiolla 1957

© Copyright 2021 ReinoRinne.fi