Vahingossa ulkomaille

Kesää on jälleen vietetty.

Kukin on ottanut siitä mehuja irti omalla tavallaan. Useimmat tekemällä ankarasti työtä niin kuin mehiläiset, mestarillisimmat mehujen ottajat. Muutamat kenties - ja varmastikin - osaksi myöskin lepäilemällä. Hedelmällisesti laiskotellen! Kesälomat nähkääs. 

Pitkäaikaisen ankaran ponnistelun jälkeen ja uuden pitkäaikaisen ankaran ponnistelun edellä pidetty loma, kertakaikkinen lepäileminen, on varmaan "hedelmällistä laiskottelua", sellaista "itseensä ottamista", jota esimerkiksi loppuun ajettu akku tarvitsee tullakseen jälleen toimintakykyiseksi.

Minä lepäilin kesälomallani mm. niittämällä heinää. Se olikin erinomaista lepoa - vai sanottaisiinko vaihtelua - tämän tällaisen kirjallisen sekatyön monenmoisissa ryteiköissä raskautetulle miehelle. Niin sanottu henkinen työ saattaa olla rasittavaa. Se vasta sitä onkin. Käy hermoille. Ja kaikki mikä käy hermoille, vaikuttaa haitallisesti ihmisen koko olemukseen. Niin sanottuun fysiikkaankin eli vanhanaikaisittain puhuen ruumiiseen. (Nykyäänhän kuulemma elävän ihmisen "kehyksistä" puhuttaessa ei passaa käyttää nominia "ruumis", joka muistuttaa kovasti kuollutta; pitää käyttää monenkin mielestä ainakin toistaiseksi keinotekoiselta tuntuvaa korviketta: keho. Tämä sana on suomen kielen uusimpia tulokkaita. Se valloittanee aikaa voittaen itselleen sille ajatellun aseman. Minusta se tuntuu vähän omituiselta, se muistuttaa kehitystä, jonka sisällys tarvittaessa voidaan vaihtaa toiseen sisällykseen, jopa se tuo mieleen kelon, kuolleen puun. Mutta ottaen huomioon, että on erinomaisen yhdentekevää, mitä joku Kitkalainen ajattelee seikoista, alistun ja jätän käyttämättä tilaisuuden vaahtopäisen vastalauseen esittämiseksi).

Kesään, josta alkavat olla ihanat muistot jäljellä, palatakseni ja siitä kohdaltani joitakin mainitakseni tulin tehneeksi vähin muutakin kuin nurmenniittoa, jossa ei mitään erikoista kehumista olekaan. Se oli vain vähäistä nälvimistä oikein ammatti-ihmisen heinänniitton, haasioinnin ja kokuun rinnalla. Kesälomalaisen kuvittelua se vain minulla oli. Mutta itse siitä tosiaan nautin kovasti.

Loman loppupuolella sattui sitten sellaista, jota en ollut ollenkaan suunnitellut. Jouduin nimittäin vahingossa ulkomaille. Se oli itselleni jymy-yllätys ja suurenmoinen tapahtuma, jota itse tykönäni tulen mielelläni muistelemaan kautta aikojen tulevain. Vahingossa tosiaan sinne jouduin, vaikkei minua suinkaan viety väkisin. Enkä sentään eksyksissäkään rajan yli hairahtanut. Kävi vain sillä tavalla, että ylen ihanaan kesälomapaikkaani Suonnansaareen ilmaantui eräänä kauniina kesäiltana kolme kaverusta, hyviä veljiäni hengessä. Heidän päämääränsä oli Inarinjärvi etäällä Pohjanmaalla. Tuli siinä tuumaksi, että minäkin mukaan. Ei minulla mitään Inariin menoa vastaan ollut. Päinvastoin olen sinne monesti kaivannut. Nyt tarvitsisi vain lyöttäytyä mukaan ja istua autossa.

Tultiin Inariin. "Kun kerran tänne asti olemme tulleet, niin piipahdamme saman tien Karigasniemessä tuumimme ja tulimme yksimielisiksi siitä, ettei näin otollista tilaisuutta mitenkään sopinut olla käyttämättä. Liitämmepä saman tien kokemusten sarjaan käynnin Norjassa. Pistäydytään vaikka Karasjoella Norjaan enemmän kuin muihinkin Pohjoismaihin ei tarvita ulkomaan passia. Tullista selvittiin käden käänteessä. Joustavat ovat meiningit näillä rajoilla.

Karasjoelta emme kuitenkaan palanneet. Totta kai saman tien käymme Aimolle näyttämässä Jäämeren - me toiset olimme Jäämeren aikaisemmin nähneet, jopa sitä nimeksi seilanneet. Läksimme siis Aimolle, kymmenvuotiaalle Lapin kävijälle näyttämään Jäämerta. Pian tulla tuiskahdimme Lakselviin, jossa tulimme ensi kerran ajatelleeksi, ettei meillä ollut mukana valuuttaa, paitsi sentään Suomen "kustannuskriisipadassa" pehmitettyjä markkoja. Ilmeni kuitenkin, että ne sentään kävivät Norjassa jostakin arvosta. Ja niin - meidät oli vallannut auttamaton matkakuume - päätimme jatkaa retkeämme Hammerfestiin. Tuosta eriskummallisen alastomalla saarella - ei ainoatakaan puuta, mahtavaa tunturimöykkelikköä vain - sijaitsevasta, Jäämeren syleilemästä pikku kaupungista emme palanneet samoja teitä takaisin Suomeen. Me ajoimme etelään ja kävimme katselemassa toisenkin norjalaisen kaupungin, nimittäin Tromsan, josta sitten Jyykeän kautta lopulta suunnistimme Kilpisjärven kautta isäimme maalle Suomeen.
Mitä kaikkea tuolla matkalla näimme ja koimme, siitä tulisi pitkäkin luku erikseen. Tässä täytyy tyytyä muutamaan pikku viitteeseen.

Isäimme maata tavallaan on myös Ruija, Finnmarken, jonka melkoiselta osalta suomalaiset ovat asuttaneet. Armas äidinkielemme suomi siellä yhä elää niin suomensukuisten norjalaisten kuin Norjan lappalaisten keskuudessa. Ei liioin siihen paikkaan mene, ettei suomen sanaa kuulisi! Monen ruijalaisen suonissa kiertelee myös Koillismaan sukujen verta.

Pohjois-Norjan maisemat yllättävät mahtavuudellaan sellaisenkin, joka on aikanaan tutustunut Petsamoon. Siellä on huikeita huippuja, toiset laakeita mutta monet terävinä taivasta tavoittelevia kuin alpit. Jos Suomessa on lukematon määrä järviä, on Norjassa kerta kaikkiaan laskematon määrä tunturinhuippuja. Huippu huipun, laki laen vieressä. Monet niistä ikuisen lumen peitossa.

Norjan maantiet ovat suurenmoisen pelottavia. Ne on väellä ja vaivalla hakattu ja uurrettu tunturien jyrkänteisiin. Usein kapea tie kiemurtelee jyrkänteessä 400-500 metrin korkeudessa, josta on suora putous alla vihreänä välkkyvään mereen! Kaikin paikoin noille huimaaville teille ei ole sodan jälkeen saatu vielä edes kaiteita. Ei siis kumma, vaikka tottumatonta kammottaisi niillä liikkuminen. Mutta ani harvoin sentään onnettomuuksia sattuu. Vaaran paikoilla osataan olla varovaisia.

Norjan teillä liikkuu paljon matkailijoita, joista runsaat puolet suomalaisia! Ei siellä suomalaisen tarvitse kauas taivaltaa, ennen kuin SF-tunnuksin merkitty auto tulee vastaan ja siinä ohikiitävät ulkomaan matkaajat iloisesti vilkuttavat kättään tervehdykseksi.

Satoja seikkoja olisi tosiaan kerrottavissa, mutta häätyy laittaa jarrut päälle tällä kerralla.

Koillissanomat 14.8.1953

© Copyright 2021 ReinoRinne.fi